Julkiset tietotekniikkahankinnat

Olen seuraillut viime aikoina mielenkiinnolla kovasti esiinnoussutta keskustelua yhteiskuntamme tekemistä tietotekniikkahankinnoista. Siis niistä investoinneista, jotka rahoitetaan sinunkin maksamillasi verovaroilla.

Erityisesti tapetille ovat nousseet terveydenhuollon järjestelmiin käytettävät verovarat. Kyse ei ole mistään pikkusummasta, pelkästään potilastietojärjestelmien osalta puhutaan sadoista miljoonista, jopa miljardeista euroista. Mihin raha oikein menee?

Tietotekniikkahankinnat – osataanko ne Suomessa?

Taloussanomat uutisoi 14.8.2012 virolaisten saaneen otettua potilastietokannan ja e-reseptipalvelun käyttöön vuoden aikana noin 11 miljoonan investoinnilla. Miten Suomessa asiaa hoidetaan? Kyseisen artikkelin mukaan Suomessa kustannustasoksi arvioidaan 400-500 miljoonaa euroa ja ajallisesti 10 vuotta.

En tunne riittävästi Viron ja Suomen projektien taustoja, jotta voisin ottaa kantaa summiin tai käytettyyn aikaan, mutta ero on joka tapauksessa niin merkittävä, että veronmaksajilla olisi mielestäni täysi oikeus kuulla mihin rahat ja aika palavat.

Toinen mielenkiintoinen kannanotto on Facebookissa kulovalkean tavoin levinnyt Panu Liiran kirjoitus, jossa puidaan aihetta otsikolla “1800 miljoonaa veroeuroa oppirahoja?”. Sivulla on mielenkiintoinen laskelma, joka spekuloi järjestelmän olevan toteutettavissa 2,4 prosentilla edellämainitusta summasta.

Jos aihe kiinnostaa, niin kannattaa myös lukea sivulla viitatut Tietoviikon uutiset aiheesta: HUS ja 1,8 miljardin IT-hanke.

Isot IT-firmat rahastavat?

Julkisuudessa parjataan isoja, lähes monopoliasemasta nauttivia IT-firmoja, jotka ovat näiden mammuttiprojektien toimittajia. Lisäksi verkossa spekuloidaan sillä, onko takana korruptoitunut mekanismi, jossa tietotekniikkahankinnoista päättäviä hyysätään niin, että projektit päätyvät isoille toimijoille riippumatta lopputuloksesta tai toimitushinnasta. Tietyillä sektoreilla isojen IT-talojen kaulaote markkinasta on niin vahva, että hankinnoista päättäville ei paljon vaihtoehtoja jää.

Yksi esimerkki ihmisten mielenkiinnosta julkisiin yhtiöihin on VRleaks-sivusto, jossa nostetaan esille asioita, joita ei välttämättä julkisesti haluttaisi tiedottaa. Sivuston henkinen esikuva lienee Julian Assangen perustama Wikileaks-sivusto, joka on vuotanut esille salaisia asiakirjoja jo usean vuoden ajan.

Wikileaks-palvelu on saanut paljon palstatilaa kansainvälisessä mediassa ja sen seurauksena Julian on varmasti monissa piireissä pelätty ja vihattu ihminen. Helsingin Sanomat uutisoi tuoreessa uutisessaan, että Assangen tukijoilta on palanut satojatuhansia euroja, jotta mies pysyisi vapaalla jalalla. Juliania epäillään seksuaalirikoksista, joiden todenperäisyydestä liikkuu mielipiteitä suuntaan jos toiseen.

Tämän tyyppisiin vuotosivustoihin liittyy paljon mm. moraalisia aspekteja, mutta joka tapauksessa palveluiden esiin tuomat näkökulmat ovat mielenkiintoista luettavaa. Onko tämäntyyppinen toiminta oikeutettua? En tiedä, mutta lienee hyvä, että korruptiot tulevat esille.

Voiko pieni IT-yritys ryssiä samalla tavalla kuin iso?

Jokainen monimutkaisessa tietojärjestelmäprojektissa mukana ollut tietää, että kompleksisten IT-projektien tekeminen on kaikkea muuta kuin helppoa. Toisaalta jos projektit menevät reisille kerta toisensa jälkeen, niin luulisi sen aiheuttavan jonkinlaisia muutoksia.

Toimittajan vaihtaminen on tietysti aina yksi mahdollisuus, mutta itse uskon siihen, että isoissa IT-yrityksissä on keskimäärin ihan yhtä päteviä työntekijöitä kuin pienemmissäkin. Tuskin kukaan järkevä suomalainen IT-ammattilainen tahallaan tyrisi työnantajalleen tärkeää projektia.

Lienee realistista olettaa, että pieni yritys voi ryssiä siinä missä isokin. Yksi oleellinen ero kuitenkin on: jos pieni ryssii, niin saman asiakkaan ovelle on turha mennä enää kolkuttelemaan. Jokainen toimitettu projekti on käyntikortti pienen yrityksen osaamisesta ja sana mokasta kiirii kiusallisen varmasti viidakkorummun välityksellä.

Mitä pitäisi tehdä?

Mieleeni herää muutamia kysymyksiä: oppivatko isot yhtiöt virheistään? Tai onko niiden edes tarvis? Edelleen, mitä tapahtuu toistuvasti epäonnistuneita hankintoja verovaroilla tehneille päättäjille? Millainen vastuu heillä on?

Voitaisiinko sitten verovaroilla kustannetuilta mammuttiprojekteilta edellyttää esimerkiksi jonkinlaista IT-raatia, joka olisi vaikkapa läpileikkaus alan huippuammattilaisia kaiken kokoisista alan yrityksistä? Raadin objektiivinen valinta on tietysti ihan toinen asia, mutta parempi sekin kuin ei mitään kontrollia.

Yksi mahdollisuus on yritysmaailmassa käytössä oleva malli, jossa yksi toimittaja hoitaa projektin ja toinen valvoo sen etenemistä sekä raportoi suoraan asiakkaalle etenemisestä.

Esimerkki elävästä elämästä

Muistuu mieleeni eräs omakohtainen kokemus, jossa toimimme n. 60 miljoonaa euroa vaihtavan yrityksen ulkopuolisena laadunvarmistajana ja eräs iso IT-yritys projektin toimittajana. Heti aluksi käytiin läpi oleellisimmat asiat kuten projektin vaiheet ja aikataulu sekä laadulliset kriteerit (kuten tuotettavan dokumentaation määrä, välineet ja taso).

Ensimmäisen katsannon jälkeen analyysimme oli melko korutonta luettavaa: projektin aikataulu vaikutti epärealistiselta, suunnitelmat epäselviltä ja käytössä oleva dokumentaatioväline kelvottomalta.

Perusteluinamme olivat työmäärä ja dokumenttigeneraattorin suoltama siansaksa, josta ohjelmistokehittäjät eivät saaneet mitään tolkkua koko järjestelmässä, saati sen jatkokehittämisestä.

Asiakas luonnollisesti esitti rakentavasti toimittajalle esille nostamamme seikat. Ison IT-talon mukaan aikataulu oli realistinen ja dokumenttigeneraattori vakiotyökalu, jota se käytti kaikissa projekteissaan.

Projektin lopputulos oli se, että puolessa välissä projektia iso IT-toimija vaihtoi oma-aloitteisesti dokumentointivälineen toiseen ja noin kuukausi ennen valmistumista ilmoitti, että projekti tulee myöhästymään puolella vuodella.

Esimerkkini on siinä mielessä kömpelö, että yrityspuolella kyseessä on puhdas kysynnän ja tarjonnan laki. Harmillista on tietenkin, kun asiakas kärsii turailuista, jotka olisi ollut mahdollista välttää. Toisaalta, jos IT-toimittaja väittää pystyvänsä pitämään aikataulun, niin keinot ovat vähissä.

Sen sijaan kun puhutaan verovarojen käytöstä IT-hankintoihin, on meillä kaikilla oikeus tietää.

Mitä asialle sitten pitäisi tehdä?

Blogiartikkelini tarkoituksena ei ole soimata minkään kokoisia IT-toimittajia tai hankinnoista päättäviä julkisia tahoja – molemmat tekevät vain työtään, paineen alla ja varmasti yrittävät parastaan.

Lisäksi nykyinen hankintalaki estää tehokkaasti julkisia tahoja ostamasta projekteja järkevällä tavalla (kunnolliset perustelut vaatisivat ihan oman blogikirjoituksensa). Ja kuten jo totesin, myös pienet turailevat varmasti siinä missä isotkin.

Toivoisin kuitenkin läpinäkyvyyttä ja jonkinlaista kontrollia verovaroin suoritettaviin megainvestointeihin ja uskallusta kokeilla pienempiä.

Uskaltaisin väittää, että pienellä on paljon enemmän pelissä, kun se lähtee toimittamaan vaikkapa kaupungille tietojärjestelmää. Ei ole varaa ryssiä, jos haluaa pysyä kiinni leivän syrjässä. Isot IT-talot tulevat joka tapauksessa keräämään rahansa jostain, meni yksittäinen projekti syteen tai saveen.

Yksi korjautumassa oleva harhaluulo on isojen syvempi ja laajempi resurssipooli. Olen seurannut läheltä tapauksia, joissa isolla IT-talolla on ollut jopa vain yksi järjestelmää ymmärtävä ihminen palkkalistoillaan.

Pienen talon henkilökunnalla on usein käytännön syistä pakko omata laajempi osaaminen, joten pienen toimijan hoteissa palvelusi jatkuvuus saattaa itse asiassa olla paremmalla tolalla.

Yksi teema, joka keskusteluissa nousee esiin toistuvasti on ketterä kehitys. Olisi mielenkiintoista tietää kuinka moni iso talo aidosti tuottaa ratkaisunsa ketterin menetelmin ja kuinka moni vesiputousmallilla? Pienillä taloilla tilanne tuntuisi olevan se, että juuri muuhun kuin ketterään kehitykseen ei ole varaa, jos mielii voittaa tarjouskilpailuja ja aikoo säilyä kilpailukykyisenä.

Teemu Malinen

Founder & Chief Executive Officer

Lue lisää aiheesta